”Äitini joutui pakenemaan sotaa kahdesti”

Äitini syntyi kaksi kilometriä Laatokan rannalta Karjalassa. Sisaruksia perheessä oli kahdeksan. Kun sota vuonna 1939 syttyi, he lähtivät kotoa pakoon saman tien. Kaikki jäi sinne, he eivät saaneet mitään mukaansa. Perhe pakeni Pohjois-Savoon, Pielavedelle, missä asuivat milloin missäkin, tuttujen nurkissa.

Kun välirauha solmittiin vuonna 1941, perhe palasi kotiin Karjalaan. Heillä oli siellä maatila ja he harjoittivat metsänhoitoa. Perhe rakensi sinne uuden talon. Sitten sota alkoi uudestaan ja he joutuivat jälleen pakenemaan, ja taas kaikki jäi sinne.

Mummoni, äitini ja hänen sisaruksensa pakenivat tällä kertaa Lohikoskelle, Savoon ja sieltä Savonlinnaan – ja sinne he sitten jäivät pysyvästi. Ei ollut enää paluuta kotiin, kaikki oli menetetty. Koko vähäinen omaisuus ja juuret jäivät sinne. Onneksi he saivat apua monelta taholta.

Äitini puhuu näistä ajoista aika vähän, mutta isoäitini on kertonut enemmän. Mieleeni on jäänyt, kuinka hän kertoi, kun pommikoneet lensivät yli ja isoäidin piti viedä koko perhe kellariin turvaan.

Perheeni oli suhteellisen helppo paeta, sillä he pakenivat maan sisällä ja kieli oli heille tuttu. Mutta silti se oli vaikeaa: he menettivät kodin, paikan, mistä olivat kotoisin. Kyllä tuollaisessa tilanteessa tietyllä tapaa joutuu tuuliajolle, uusiin olosuhteisiin, joita ei ole itse valinnut – aivan kuten pakolaiset tänä päivänä.

Halusin olla mukana UNICEFin pakolaislapset-kampanjassa, sillä mielestäni on käsittämätöntä mitä maailmalla nyt tapahtuu. On kohtuutonta, että miljoonat lapset joutuvat pakenemaan kodeistaan Syyriassa ja muualla. Haluan osaltani muistuttaa, että maailmassa on nyt hurjan paljon pakolaislapsia, jotka joutuvat pakenemaan sotaa ja pelkäämään pommikoneita, kuten äitini aikoinaan joutui. Olisi hyvä muistaa, että lapset eivät koskaan ole syyllisiä sotiin ja tarvitsevat ja ansaitsevat apua.

Kuvateksti: Lapset jatkavat koulunkäyntiä maanalaisissa luolissa Syyriassa.