Ihminen ei ole yksinhiihtäjä
Pienen mosambikilaisen pojan katse harottaa levottomasti, eikä hän kykene liikuttamaan yhtäkään raajaansa ilman apua. Hän istuu aivan liian suuressa pyörätuolissa ja kuola valuu norona pitkin toista suupieltä, kun hän nauraa rehottaa ääneen muiden lasten mukana.
Äkkiä koko lapsiröykkiö pyrähtää parvena seuraavan puun alle. Pieni pyörätuolipoika ei jää hetkeksikään ryhmästä jälkeen. Pienet kädet toisensa jälkeen tarttuvat tuolin kahvoihin ja pyöräyttävät pojan vauhdikkaasti muiden mukaan. Joukosta löytyy aina uusi silmäpari, joka huomaa myös ryhmän hitaimman lenkin.
Tiiviissä joukossa ”me” on suurempi arvo kuin ”minä”.
Suomi on materiaalisesti yltäkylläisen rikas kehitysmaahan verrattuna, mutta yhteisöllisyyden ja myönteisen riippuvuuden suhteen olemme niin köyhiä, että se tuntuu luissa ja ytimissä asti. Ajatukset erilaisesta köyhyydestä asettuivat mieleeni, kun katselin Mosambikin maaseudun lapsia, joiden käytös muistutti enemmän taidokkaasti yhteistyössä lentävää lintuparvea kuin tavanomaista ihmisryhmää. Meillä Suomessa ”minä” on liian usein suurempi arvo kuin ”me”.
Savimajojen lapset eivät huuda yksilöllisyytensä ja yksityisyytensä perään turvallisuuden kustannuksella. Toisten apua saa tarvita ja sitä annetaan.
Ihminen on kuitenkin inhimillisiltä perusasetuksiltaan enemmän parveilevan lapsijoukon kuin sankarillisen yksinhiihtäjän kuva. Ihminen on mitä suurimassa määrin laumaeläin, toisista riippuvainen ja läheisyyden lohtua kaipaava. Mikään ei tyynnytä hätääntynyttä ihmistä yhtä tehokkaasti kuin toisen ihmisen turva.
Edelleen inhimillisen elämän ydin on kyvyssä olla ihmiselle ihminen.
Hyvinvointiyhteiskunnassamme olemme päätyneet harhakuvitelmaan siitä, että voisimme tai meidän pitäisi pärjätä itseksemme. Kun suurimmalla osalla meistä ei nurkan takana vaani välitön hätä, ääretön köyhyys tai realistinen pelko kuolemasta, erehdymme kuvittelemaan liikojakin itsestämme. Tuotamme eetosta siitä, miten kaikki on itsestä kiinni, emmekä kunnioita ihmisyyteen kuuluvaa myönteistä riippuvuutta toisistamme. Samalla eristämme itsemme inhimillisestä tarvitsevuudestamme ja ihmiselle luontaisesta auttamisen halusta.
Kun ymmärrämme olevamme osa laumaa, olemme paremmin turvassa myös yksilöinä. Sillä milloin tahansa voi olla edessä se hetki, jolloin olemme toisten käsien ja katseiden varassa.
Mitä enemmän autamme ja otamme apua vastaan, sitä paremmin olemme itsekin turvassa.
***
Julkaistu ensimmäisen kerran UNICEF-lehdessä 1/2017. UNICEF-lehti jaetaan kolmesti vuodessa kaikille järjestön kuukausilahjoittajille.
***
Kuvat: Jari Kivelä
