Paremman elämän toivossa on Suomesta lähdetty ja Suomeen tultu
”Elintasopakolainen”. Miten yhteen ainoaan sanaan mahtuukin niin paljon ristiriitaa, kirjoittaa Suomen UNICEFin ohjelmajohtaja Inka Hetemäki.
Otan kuitenkin nyt tuon haukkumanimen käyttöön ja käytän sitä aivan neutraalisti. Sillä ei voi olla ihmiselle häpeäksi hakea parempaa elämää.
Olen elintasopakolaisen lapsenlapsi. Vaarini oli elintasopakolainen, ei siis pakolainen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä hän ei paennut vainoa, vaan haki mahdollisuutta tienata elantonsa. Siirtolaisiksi heitä kutsuttiin, ei elintasopakolaisiksi. Minä en ymmärrä, mikä on niiden ero.
Äitini isä, Jaakko-vaari, lähti Pohjanmaalta Amerikkaan hakemaan elantoa, niin kuin 370 000 muutakin suomalaista. Jaakko-vaarini siskon kerrotaan todenneen Amerikassa hänen jälkeensä tulleille sukulaisilleen, että ”meille luvattiin, että kadut ovat täällä kultaa, katsokaas nyt tarkkaan, ovatko ne kultaa?”. Ne eivät olleet kultaa, ja Jaakko-vaarini palasikin Suomeen, vaikka moni jäi. Jaakko perusti sitten kulta- ja kelloliikkeen Hyvinkäälle, vaikkei sitä kultaa Amerikan kaduilta kelloihinsa vuollutkaan.
Olen myös pakolaisen miniä. Anoppini oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi sittemmin Suomeen. Appeni perhe taas pakeni Suomeen Neuvostoliitosta Stalinin vähemmistövainoja ja perheeseen kohdistuneita tekaistuja vangitsemisia 1920-luvulla. Hän sai Suomessa mahdollisuuden kasvaa täyteen mittaansa, niin kuin jokaisen lapsen tulisi saada. Hän oli paitsi tataari, myös sittemmin Helsingin kauppakorkeakoulun ekonomi, sotiemme veteraani ja Suomen aateloitu jääkiekkoleijona.
Me kampanjoimme Suomen UNICEFissa pakenevien lasten puolesta. Haluamme siinä muistuttaa 100-vuotiaan Suomen omasta pakolaishistoriasta, ja osoittaa, että vain kaikista lapsistamme huolehtimalla heistä kasvaa ehjiä yhteiskuntaansa rakentavia aikuisia.
Kuvat: Inka Hetemäen sukualbumi
Auta pakenevia lapsia:
