Eppu Nuotio: Selkäranka

Aloitin koulunkäynnin syyskuussa 1969. Koulumatka kotoa Salmenkadulta Kirkonsalmen kansakouluun kulki sairaalan ja meijerin sivuitse, joko teurastamon pihan poikki tai uimarannan kautta. Olin onnellinen, kun koulu vihdoin alkoi. Olin odottanut sitä malttamattomana. 

Äitini sairasti koko lapsuuteni, oli paljon sairaalassa tai huonokuntoisena kotona. En ollut päiväkodissa enkä missään hoidossa. Kun isä oli töissä ja sisko koulussa tädit, naapurit ja isotädit pitivät minusta huolta. Joku katsoi aina perään.  

Mutta kouluun pääseminen muutti kuitenkin kaiken. Siellä sain opetella istumaan paikallani. Monta tuntia päivässä. Olin onnettomuusaltis lapsi ja nyt sain harjoitella tuota myöhemmän elämäni kannalta oleellista asiaa jokaisena arkipäivänä, myös lauantaisin.  Ilman paikallaan istumisen taitoa en pärjäisi ammatissani. Ilman koulua minusta ei olisi tullut kirjailijaa. 

Koulu antoi pikku elämälleni selkärangan ja helpotti varmasti myös isän ja siskon taakkaa. Nyt he tiesivät, että kun olin koulussa, olin turvassa.  

Pärjäsin joissakin kouluaineissa hyvin, toisissa kehnonlaisesti. Käsityöt olivat ylivoimaisia ihottumaisille käsilleni ja voimistelutunneilla onnistuin kerta toisensa jälkeen kolhimaan itseni, mutta lukeminen ja kirjoittaminen sujuivat ja vaikka laulaminen luokan edessä jännittikin, selvisin kuitenkin.  

Koulu toi ympärilleni monta uutta huolehtivaa aikuista. Oman opettajan lisäksi myös muut koulun opettajat kasvattivat meitä, joku huomautti käytävällä juoksemisesta, toinen valvoi välitunneilla ulkoleikkejä, kolmas muistutti, että takit kuuluvat naulakkoon. Koulun keittäjä laajensi vaivihkaa ruokailutottumuksiani ja pian söin jo muutakin kuin kurkkua. Kouluterveydenhoitaja antoi rokotukset, kouluhammaslääkäri tarkisti hampaat ja antoi mukaan tarran, jossa luki Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu. Se liimattiin vessan seinään silmieni korkeudelle. Ja niin opin, että hampaat pitää pestä ainakin kaksi kertaa päivässä. 

Koulunkäynti on meille suomalaisille aivan yhtä itsestään selvä kuin puhdas vesi. Minä en olisi tässä ilman koulua, etkä luultavasti sinäkään. Koulu merkitsee mahdollisuutta vaikuttaa omaan tulevaisuuteen ja se oikeus kuuluu kaikille lapsille. Meillä on selkärankaa auttaa. 

Kuvassa Eppu (vasemmalla) ystävineen ensimmäisenä koulupäivänään Iisalmessa vuonna 1969.

Kirjoitus on alunperin julkaistu UNICEFin Lasten puolella -lehdessä 1/2022