Lasten tunteet

Viime syksynä jouduin pulaan Unicefin tilaisuudessa. Minut ja kirjailija Maaret Kallio oli kutsuttu Pieniä tarinoita -kampanjan lanseeraukseen edustamaan mukaan lähteneitä kirjailijoita. Meidän oli tarkoitus kertoa, miksi pidimme kampanjaa tärkeänä. Ennen esiintymisvuoroamme koettiin hyvin tunteellinen hetki, kun joukko ukrainalaisia lapsia luki yleisölle ääneen omia tulevaisuudenhaaveitaan. Monet niistä olivat liikuttavan tavanomaisia: koulunkäyntiä, matkustelua, jalkapalloa. Yritin hillitä kyyneleitäni kaikin keinoin – olinhan menossa hetken kuluttua lavalle puhumaan, enkä halunnut meikin valuvan pitkin naamaa. Onnistuin aluksi kehnosti. 

Olen opettanut syksystä asti lasten- ja nuortenkirjallisuuden eli lanun kirjoittamista. Olemme puhuneet kurssilla muun muassa siitä, miksi lanussa lapset niin usein ratkovat kaikki ongelmat ihan vain keskenään – seikka, joka saattaa ärsyttää tai jopa hirvittää meitä aikuisia. Olemme tottuneet siihen, että näkökulmamme on aina tärkeä ja ensisijainen. Ymmärrämme myös, miten haavoittuvaisia lapset ovat ja haluamme suojella heitä. Lapset eivät kuitenkaan näe itseään niin, ja juuri siksi olen kannustanut kurssilaisiani astumaan etäämmäs aikuisuudesta. Silloin ilman aikuisia tapahtuvat seikkailut saavat ilmeisen selityksen: tietenkin lapset haluavat tarinoita, joissa he ovat itsenäisiä ja pääsevät kokemaan asioita, jotka eivät ole heille muuten mahdollisia.  

Lanun kauneus piilee siinä, että lasten ja nuorten toimijuus ja tunteet ovat kerrankin keskiössä. Aikuiset saavat nauraa ja kauhistua ja, kyllä, myös liikuttua lanun äärellä, mutta meidän kokemuksemme ei ole niin tärkeä. Aikuisten tunteiden pyörittämässä maailmassa se on kumouksellista. 

Ukrainalaisia lapsia kuunnellessani kävi lopulta niin, että kesken kyynelten moppauksen jotain tapahtui ja aloin kuvitella itseni lavalle heidän asemaansa. Äkkiä koko tilanne alkoi näyttää ihan erilaiselta: lapsethan vain kertoivat, mitä kaikkea kivaa ja jännittävää he haluaisivat tehdä, nähdä ja kokea! Sen jälkeen esityksessä ei ollut enää mitään itkemistä.