Näkökulma: Maailma on vaarallinen paikka lapsille – ja me suljemme hädältä silmämme
Humanitaaristen kriisien keskellä elävien lasten määrä on kasvanut viimeisten vuosien aikana poikkeuksellisiin lukuihin. Miksi apua tarvitsevien lasten puolesta toimiminen ei nouse samassa tahdissa?
Joka viides lapsi maailmassa elää kriisialueella tai paossa sellaiselta. Konflikteissa lapsiin kohdistuneet vakavat rikkomukset ovat ennätyslukemissa. Maailmasta on tullut vaarallinen paikka olla lapsi.
Tämä järkyttävä todellisuus ei näytä saavan meitä kansakuntina tai yksilöinä aktivoitumaan. Emme nouse barrikadeille taistelemaan hädänalaisten lasten puolesta eikä humanitaarisen rahoituksen määrä kasva. Päinvastoin. Valtiot leikkaavat rahoitustaan ja myös yksityishenkilöiltä saatavat lahjoitukset vähenevät. Viestit lasten hädästä hukkuvat muun metelin alle.
Eivätkö ihmiset sitten enää halua auttaa?
Ehkä kyse ei ole tahdon vaan rahan puutteesta? Valtioiden talous sakkaa, korkeat korot, polttoaineen, sähkön ja ruoan hintojen kallistuminen vievät aiempaa isomman siivun kotitalouksien varoista.
Tiukka rahatilanne ei kuitenkaan perinteisesti vaikuta lahjoittamiseen merkittävästi. Taantuma-aikoina ihmiset usein jopa lahjoittavat tavanomaista tasoa enemmän. Vanhan sananlaskunkin mukaan köyhä antaa vähästään, eli ihmiset usein auttavat, vaikka heillä itsellään ei olisi paljoa.
Onko kyse sitten siitä, että ihmiset eivät enää välitä?
Tuskin. Toisen ihmisen hätä koskettaa edelleen meitä syvästi.
Kun maailma täyttyy kriiseistä, on etäisyyden päässä koettavalta kärsimykseltä helpompi sulkea silmät kuin lähellä tapahtuvalta hädältä.
Kyse on siitä, kenen hätää on helpompaa sietää. Kun maailma täyttyy kriiseistä, on etäisyyden päässä koettavalta kärsimykseltä helpompi sulkea silmät kuin lähellä tapahtuvalta hädältä. Katse käännetään sisäänpäin ja ajatellaan, että hoidetaan omat huolemme ensin.
Etäisyys on vaarallinen peruste sietää inhimillistä kärsimystä. Kun suljemme silmämme kaukana tapahtuvilta kriiseiltä, osallistumme toiseuttamiseen ja me-he-jakolinjan rakentamiseen. Ajattelemme ja suhtaudumme toisiin ihmisiin eri tavoin kuin itsemme kaltaisiin.
Osittain tämä tapahtuu tiedostamatta. Etäinen kärsimys näyttäytyy usein lukuina ja prosentteina, kun lähellä olevalla hädällä on tunteisiin vetoavat kasvot. Omankaltaiseen ja itselle läheiseen on helpompi samaistua.
Toisten kärsimyksen sietämiseen voi vaikuttaa tunne siitä, ettei asioihin voi vaikuttaa – kun mikään ei kuitenkaan koskaan muutu. Tähänkin sisältyy vaarallinen ajatusharha. Jos mikään ei koskaan muuttuisi parempaan joko yksilöiden ja/tai yhteisöjen ponnistusten myötä ei esimerkiksi Suomessa naisilla olisi edelleenkään äänioikeutta, homous luokiteltaisiin sairaudeksi ja lasten yleisin kuolinsyy olisi jokin rokotuksilla estettävissä olevista tartuntataudeista. Asiat kyllä muuttuvat, mutta se mihin suuntaan on meidän käsissämme.
Tämä päivä uhkaa jäädä historiaan synkäksi sivusta katsomisen ja hiljaisen hyväksynnän ajanjaksoksi, jossa kärsijän paikalla on lähes 500 miljoonaa konfliktien keskellä elävää lasta.
Meidän vastuumme on rakentaa sellaista maailmaa, jossa jokainen lapsi asuinpaikastaan huolimatta on yhtä arvokas ja tärkeä. Yhdenkään lapsen hätä ei saisi jäädä huomaamatta sen vuoksi, että etäisyys sumentaa sietokykyämme. Tämä päivä uhkaa jäädä historiaan synkäksi sivusta katsomisen ja hiljaisen hyväksynnän ajanjaksoksi, jossa kärsijän paikalla on lähes 500 miljoonaa konfliktien keskellä elävää lasta. Jokainen heistä aivan yhtä arvokas.
Kirjoittaja on Suomen UNICEFin viestintäpäällikkö.
